Digiscoping

Lupasin puhua teille digiscopingista. Joudun osittain pyörtymään sanoissani. En itse aloita digiscopingia, koska katsoin itselleni sen olevan kokeiltavaksi liian riskipeliä kuva/laatu/hinta -suhteessa. Sen sijaan minä mieluummin hankkisin pidemmän telelinssin. Olen useimmiten niin epäonninen hankinnoissa, että saatan täten joutua loppujen lopuksi maksamaan telelinssin verran kokeiluistani.

Normaalilla linsillä otettu kuva Kaisaniemestä. Digiscoping on usein kiutenkin luontokuvausta.

Kuitenkin en tuomitse tätä vaihtoehtoa keneltäkään pois, enkä itseltänikään. Se on halvin ratkaisu ottaa telelinssin kaltaisia kuvia. 

Ja tätä valokuvausta voi harrastaa jopa pokkari-kamerallakin. Digicoping siis tarkoittaa kameran ja kaukoputken liittämistä yhteen siihen sopivilla adaptereilla. Usein lintuharrastajat ja tähtitiedettä harrastavat ovat ottaneet kuvia kaukoputken avulla.

Jos minä kerron summia, niin se ei kuullosta halvalta tavalta ottaa kuvia kaukoputkella, mutta se on halvempi tapa ottaa telelinssin kaltaisia kuvia. Halvimmilla pääsee keskimäärin 300 eurolla, jos kaukoputki on ostettava. Vastaavasti telelinssi käytettynäkin voi maksaa 600 euroa.

En kuitenkaan suosittele ihan halpaa kaukoputkeakaan hankittavaksi, koska kuvanlaatu voi olla halvemmissa kaukoputkissa sellainen kuin katsoisi 3D-kuvaa ilman siihen sopivia laseja. Kalliimmassa kaukoputkessa kuvat ovat terävämpiä. Kannattaa ennen hankintaa kokeilla, jos löytyy mahdollisuus siihen.

Tässä on muutamia linkkejä, joista pystyy hakemaan lisätietoa digiscopingista ja googlamalla saa laajalti tietoa välineistä.

Suomeksi:

http://www.digiscoping.fi/

http://www.kolumbus.fi/pekka.t.makela/digiscoping.htm

Englanniksi:

http://www.swarovskioptik.fi/fi/digiscoping_benefits-and-special-features

Youtube video:

http://www.youtube.com/watch?v=Wtn5F1uoPdI

Kuva: Katja Sallinen (c) 

Yhdellä kädellä valokuvausta ongelmista huolimatta

Kamera kiinitettynä sähköpyörätuoliin

Olen saanut valokuvanäyttelyni käyntiin Suursuon sairaalan toimintavirikekäytävälle ja se on ollut jo muutaman viikon käynnissä. Valokuvat ovat kolmen vuoden ajanjaksolta, mikä on lyhyt aika valokuvauksen harrastamisessa. Tämä aika on ollut lähinnä kameraan tutustumista, leikittelyä erilaisten kuvateknikoilla, sommittelun oppimista ja hyvän kuvan syntymisenteoriaa opettelua.

En eroa muista valokuvausharrastajista mitenkään siinä, että joudun opettelemaan kameran käyttämistä alkeista lähtien. Siinä eroan, että joudun soveltamaan kameran käyttöä vammani mukaiseksi käyttämällä valokuvauksessa lankalaukaisinta ja pyörätuoliin kiinnitettyä kamerajalustaa. Eikö kuulostakin yksinkertaisilta apuvälineiltä? Ne ovatkin yksikertaisia, mutta kuvauksessa, varsinkin järjestelmäkameran käytössä periaatteessa tarvittaisi kahta kättä käyttämään kameran monipuolisia säätöjä.

Kun saan lukea lehdistä tai kirjoista, kuinka saat terävän kuvan aikaseksi kameralla, on usein kyse kahden napin painamista yhtä aikaan yhdellä kädellä ja samalla putken säätäminen toisella kädellä. Jos olet vasenkätinen, joka toimii ainoana kätenä, niin se vasta on haasteellista, eikö? Kamerat kaupassa myydään oikeakätisille pääasiallisesti. Tilaamalla esimerkiksi Japanista saa vasemmanpuoleinen kameran. Vasenkätisen kamerasta joutuu kuitenkin maksamaan hieman enemmän.

Joudun siis soveltamaan paljon kamerankäytössä, sillä valokuvaan oikealle kädelle tehdyllä kameralla vasemmalla kädellä ja tämä käsi on ainut käsi, joka toimii suhteellisesti normaalilla tavalla(pientä hienomotoriikkaongelmia on eli kömpelyyttä). Käytän siis toistaiseksi aika paljon automaattisia säätöjä, mitkä ovat tuomittuja laajalti amatöörimäisyydeksi. Järjestelmäkamerassa on niin paljon hienosäätömahdollisuuksia, ettei kuvaushetkellä edes tule mieleen. Tuntemalla kameran mahdollisuudet hyvin ja tuntemalla kuvausolosuhteet auttavat löytämään kameran tietyt säädöt helpommin selkäytimestä.

Olen alkeissa vielä kameran säädöissä. Pohdin usein, kuinka voi käyttää kameran säätöjä kuvatessani yhdellä kädellä. Joskus laitan valmiiksi säädöt kotona ja menen niillä kokeilemaan ulos, mutta saan useimmiten pettyä ja hylkää säädöt toimimattomana, sillä jokainen kuvaustilanne on yksilö.

On ainakin yksi asia, joka ei kaupasta saa kameran mukana. Se on sommittelukyky. Sommittelua ja luovuutta on vaikeaa oppia kirjoista. Joko se on, tai sitten sitä ei ole. Tänä päivänä korostetaan kuvan terävyyttä niin paljon, että välillä minusta tuntuu siltä kuin tämä korvaisi kuvan hienon sommittelun. Valokuva-alalla on kova kilpailu tänä päivänä. Tarjontaa on enemmän kuin kysyntää, ettei se muun muussa muiden taiteiden alalla mahdollisuutta tienata elantoa, ellei löydy tabua rikottavaksi asti.Jokaisella on mahdollisuus hankkia järjestelmäkamera ja saada niillä huikeita otoksia.

Mutta suosittelen valokuvaamaan vaikeuksista huolimatta. Se on antoisaa, vaikka kuvaisi omaksi - tai toisten iloksi saamatta siitä elantoa. Vaikeudet voidaan ohittaa keksimällä ratkaisu ongelmaan. Tähän tarvitaan luovaa ja avointa ihmistä mielen lisäksi, sillä mikään ei ole mahdotonta. Aina löytyy ratkaisu ongelmiin, vaikka se voi viedä aikaa.

Valokuvanäyttelyni on Suursuon sairaalan toimintavirikekäytävällä 1.3.-30.4.2013.

Osoitteessa Suursuolaita 3 B, 00630 Helsinki.

Tervetuloa!

Fallkullan kotieläintilalla vieraana

Viime vuoden heinäkuun lopulla sain tilaisuuden luvan kanssa päästä Fallkullan kotieläintilalle valokuvaamaan ennen sen avaamista. Tästä tilaisuudesta saan kiittää avustajani ja hänen siskoa, joka oli kesätyöntekijä Fallkullassa sekä itse Fallkullan kotieläintilaa. Kotieläintila Fallkulla on Helsingin kaupungin Nuorisoasiainkeskuksen ylläpitämä paikka. 

Ankat aamupalalla

Kierros alkoi kanalasta, jossa oli myös ankkoja viereisessä häkissä. Oli meneillään eläinten aamutoimet, ruokinta ja

laitumelle päästäminen ennen Fallkullan avaamista yleisölle.

 

Kanaemo

Aamusta tihkui vettä, mutta aamun edetessä aurinko näyttäytyi utuisena valona. Ankat ja kanat eivät olleet ainoita, jotka odottivat aamuruokintaa. Häkin seinämällä oli varpusparvi kuokkavieraana odottamassa kiltisti vuoroaan. Sain valokuvan tästäkin, mutta tämä kuva tulee kevään valokuvanäyttelyyn toisena Fallkkulan kuvista.

Alokas aamupalalla

Sikojen ja vuohieläinten päästyään omiinsa  ulkoaitauksiinsa kävin tutustumassa yhteen sarvipäähän, jonka nimi on Alokas. Ulkonäöstä huolimatta ei minun tarvinut tulla takaa-ajetuksi, eikä ajaa häntä takaa, vaikka minua varten avattiin portti valokuvausta varten. Olisihan minulla ollut varaa ottaa yhteenkin, sillä horoskoopin mukaan olen hänelle sukulaissielu. Hänen silmissä taisin näyttää sähköpyörätuolissa isolta haastajalta.

Seuraavana oli vuohieläimet. Yksi heistä oli utelias, ettei meinannut aitauksessa pysyä. Vuohien aitausovi avattiin myös minua varten, mutta vasta sitten kun he saivat ruokaa, etteivät he karkaisi aitauksesta. Vuohen karva on karheata. Uteliaan yksilön tullessa kosketusetäsyydelle, sain hipaistua hänen kuonokarvoja.

Myös tuli kokeiltua syödyksi tulemista sikojen aitauksessa. Sikojen aitauksen portin suussa kohtasin sian ja pian kenkä varpaineen oli sian suussa. Kolme kertaa se rouskutti kenkäni ja taisi huomata minun olleen kova pala. Sinä päivänä minulla oli jalassa lyhyet teräskärkiset maiharit. Jotain onnea minulla sentään on ollut...ainakin kenkävalinnoissa
 
Tämän jälkeen kävin moikkaamassa lampaita, mutta heitä kiinnosti enemmän olla omissa oloissa. Ainoastaan kutsusta he tulivat syömään.






Lehmien aitauksessa kohtasin taas yhden uteliaan otuksen. Kuvasarjasta näkee hänen lähestymisen.

Se päivä oli erikoinen, sillä eläimet olivat osittain uteliaita minua kohtaan tökkien, maistaen ja katsellessaan. Minunlaisia vierailijoita ei aitauksessa usein käy. Pyörätuolilla oli kohtalaisen helppoa liikkua aitauksien ulkopuolella. Aitaukseen ei hyvin pääse muutoin kuin hullunrohkeudella, ja hoitajien luvalla.


Kiitän Fallkullan kotieläintilaa sekä avustajaani ja hänen siskoa tästä tilaisuudesta ottaa valokuvia. 




 

Valokuvat: Katja Sallinen (c)  

Kuvaaminen palkitsee haasteista huolimatta

Suomenlinnan kanuunat 

 

 

Olen suunnittelemassa tälle keväälle ensimmäistä valokuvanäyttelyäni. Näyttely tulee Suursuon sairaalan tiloihin. Tämä on minulle suuri kunnia pitää näyttelyä, koska olen aloittanut kuvamaan vähän yli 2 vuotta sitten. Harva saa tähän mahdollisuuden. Valitsen teknisesti parhaiten onnistunutta noin 30 kuvaa, jotka olen kuvannut eri puolilta Suomea ja muutaman Suomenlahden takaakin. Näyttelyn aiheet ovat sekalaisia, sillä olen lyhyen kuvausharrastuksen aikakana saanut vasta vähän kunnollisia kuvia, joita olen valmis näyttämään muille. Se on palkitsevaa, vaikka ilmaiseksi näyttelyn pystyttäminen ei onnistu. Tilat ovat ilmaiset, mutta kustannuksia kuvien teettämisessä ja niiden oheistarvikkeissa tulee minun maksettavaksi.

Minusta mieleiset kuvat niistä näyttelykuvista ovat yhden tai kahden laukaisun kuvia. Niitä, joita et etukäteen voi suunnitella, millä kameranasetuksella saa parhaiten kuva otettua. Kun näkee jotain kaunista, voi vain toivoa kamerasäätöjen olevan sopivia sille hetkelle. En ole kertonut vielä, millainen kuvaussysteemi minulla on, jotta pystyn kuvaamaan. Sen verran kerron, että minulla on kaupallinen tuki, joka olen viritellyt avustajan kanssa kiinni sähköpyörätuoliin. Se on hutera, mutta toistaiseksi ajanut asian. Unelmana olisi toki kiinteämpi kameratuki. Kameran tärähtely vaikuttaa nyt kuvaukseeni älyttömästi, sillä en voi itse kameraa pitää käsissäni. Haasteista huolimatta on hyviä kuvia tullut. Lupaan esitellä itseni ja kuvausvälineet blogissani, kunhan ensin kuvaan välineet blogiani varten.

Itselläni ei ole tärkeää se, että minun pitäisi kotona suunnitella valmiiksi, miten kuvaan ulkona olevan liikkuva kohteen. Siihen ei voi varautua muutoin kuin perussäädöillä. Toki kameran säädöt tulisi tuntea sen verran hyvin, ettei aikaa kuluisi miettimiseen miten kuvaat kohteen, johon sinulla ei ole kuin 2-10 sekuntia aikaa kuvata. Itsellä on mennyt monia kivoja tilanneita ohi juuri tämän sähläilyn takia, koska en ole vaivautunut opettelemaan kuvaustilanteiden säätöjä etukäteen. Jälkeen päin senkin oppii. Myös oppii senkin, että kannattaa kantaa vihkoa mukana, jotta voit merkitä kuvaan kohteen paikka ja jos on jostain nimellisestä kohteesta kyse, merkitä sen vihkoon. Näin voi tarkasti nimetä kohteen. 

Kuva: Katja Sallinen (c)

Turun linna kuvauskohteena

Linnan sisäpiha

Oletko koskaan käynyt Turun linnassa sisällä pyörätuolilla? Se on mahdollista ollut jo muutaman vuoden. Ehdottomasti on myös hyvä kuvauskohde. Kävin kesällä 2011 kokeilemassa, millainen pääsy on järjestetty pyörätuolilla kulkeville. 

Halusin kokeilla, koska luin Invalidiliiton IT-lehdestä, että olisi pyörätuolilla pääsy mahdollista. Otin sen kohteeksi. Tulin Turkuun junalla Helsingistä. Olen aika lailla seikkailijatyyppiä, joten liikuin Turussa ilman takseja eli omin neuvoin. (Don´t try it at home). Lähdin ajamaan sähköpyörätuolilla Linnankadun vartta pitkin Turunlinnan kohtia. Linnalle on matkaa Turun keskustasta arvioiden 4 km. Matkalla pysähdyin aina välillä valokuvamassa Aurajoen rannassa olevia veneitä, laivoja ja muita hienoja kohteita.

Aurajoen puistonpenkit

Linnalle päästyämme ystäväni kanssa, hän kävi kysymässä sisäänpääsyä pyörätuolille. Hänelle neuvottiin, että kulku oli linnan toisella puolella ja se johti linnan sisäpihalle, jossa oli luiskalla varustettu linnan ovi. Linnaan on rakennettu hissi, joka on ahdas isoille sähköpyörätuolelle, mutta sain hissiin jotenkuten mahtumaan minun sähköpyörätuoli Storm3. Inva-WC löytyy samasta kerroksesta, josta kulku on hissille.

Linnan sisällä pääsee kulkemaan kolmeen kerrokseen. Jos on mahdollista pompahtaa tuolista ylös kepeille, voi myös käydä sellaisissa saleissa, joihin valitettavasti pyörätuolilla ei pääse. Suosittelen paikkaa, jos on kiinnostusta tutustua uusiin paikkoihin, joihin on aiemmin ei ole ollut pääsyä. Ottakaa kamera ehdottomasti mukaan ja seikkailuhalu sekä aikaa. 

Vilja-aitta Turun linnan takana

Kirkkosali kolmannessa kerroksessa

 Kuvat: Katja Sallinen (c)

Kuvausmatka Tallinnaan

Teimme Moban, ystäväni kanssa viime elokuun lopulla valokuvausmatkan Tallinnaan vanhaan kaupunkiin ennen hänen muuttoa Turkuun opiskelemaan täydentävää tutkintoa. Päätimme siitä varhain keväällä, mutta pääsimme lähtemään vasta alkusyksystä. Matka onnistui teknisesti hyvin, ellei jopa täydellisesti. Niin, miksipä ei olisi...mutta kahden aiemman reissujen muistot Tallinnasta kummittelivat yhä mielessäni. Siellä vieraillessani muutaman kerran aiemmin toisen ystäväni Sannan kanssa, hotellissa KalevaSpassa oli kloorivuoto ensimmäisellä kerralla ja toisella vierailukerralla minulta irtosi eturengas noin vuoden vanhasta manuaalipyörätuolista. Epäröin lähteä sähköpyörätuolilla sinne, mutta tein päätöksen lähteä. Jos tuolista olisi hajonnut jotain, ei edes Moba miehenä olisi jaksanut työntää tuolia vanhasta kaupungista satamaan asti.

 

Saavuttuamme Ekceröinillä Tallinnan. Sää oli aluksi pilvinen, mutta iltapäivä kohtia se muuttui kesäisen aurinkoiseksi ja lämpimäksi. Olimme koko päivän vanhakaupungissa, josta minä otin satoja kuvia.

Vanhan kaupungin tori.

Vanhan kaupungin muuri feng shui -puistosta katsottuna.

Kaupungin muurien ulkopuolelta löysimme Tallinnan feng shui-puiston. Se oli hauska, jossa löytyi jopa Pinocchio eli "puusilmä"nukke.

Tynnyripariskunta feng shui-puistossa.

Jäikö mitään käteen Tallinnasta? Sain yhden hyvän kuvan, jonka laita näyttelyyn keväällä 2013.

Kuvat 2012 Katja Sallinen (c)

Henkilöesittely: Vammainen valokuvaaja - Rusidah Dadawi

Monesti uskotaan Suomessa siihen, ettei vamman saaneella tai syntymästä asti olleella ole paljoakaan mahdollisuus tehdä mitään sellaista mihin tarvittaisi kaikkia rajoja ja käsiä. Ennakkoluulot tulevat usein muuriksi tehdä mitään työtä ilman muurin murtamisen mahdollisuutta. Vammainen henkilö ei useinkaan saa edes ehdottaa luovia ratkaisuja asialle, kun ehtii jo kuuluu sana ”Ei, emme halua”. Entä jos vammainen henkilö on muslimi tai nainen muslimimaassa?

Talven ja noroviruksen hankaloittaessaan minun valokuvaustani haluan esitellä teille ensimmäisenä varsinaisena blogikirjoituksena naisen, joka valokuvaa työkseen. Hänen nimensä on Rusidah Dadawi 45-vuotias, indonesialainen nainen. Hänen olleessaan 12-vuotias häneltä amputoitiin molemmat kädet kyynärtaipeista jouduttuaan onnettomuuteen.

Lukion jälkeen 1989 hän pääsi vammaisille tarkoitettuun kuntoutuskeskukseen, joka sijaitsee Solo kaupungissa. Siellä hän pääsi valokuvauskurssille, jossa syttyi unelma olla ammattivalokuvaaja.

Hän sai ensimmäisen kameran opettajaltaan vuonna 1995, jonka hän teetätti omien fyysisten ominaisuuksien mukaiseksi. Tänä päivänä hän kiertelee ottamassa kuvia erilaisissa tilaisuuksista ja saa pientä kuukausituloa.

Nettisivut:

Rusidah Dadawi 

Youtube

Youtube- video CCTV-news Rusidad Dadawi